Aluepolitiikan lyhyt kehityshistoria Suomessa

Tutkijat jakavat Suomen 40-vuotisen aluepolitiikan kolmeen vaiheeseen – teollistavan kehitysaluepolitiikan vaihe 70-luvun lopulle saakka, sen jälkeen alueellisen suunnittelun vaihe 80-luvun loppuun ja siitä alkaen ohjelmaperusteisen kehittämisen vaihe. Tällainen jako on perusteltavissa, vaikka aluepolitiikka ei ole enää alueellisen kehittyneisyyden tasoittaja siten kuin aluepolitiikan alkuaikoina. Kekkosen aikana aluepolitiikka ei ollut sanahelinää. Aluepolitiikka oli yksipuolisen elinkeinorakenteen alueiden ja erityisesti Pohjois-Suomen teollistamista.

Pohjois-Suomen teollisuutta tuettiin1960-luvulla merkittävillä verohelpotuksilla ja tulosta syntyi. Kemijärvelle perustettiin sellutehdas ja Kolariin sementtitehdas. Raahen Rautaruukin ja Outokummun Tornion terästehtaan perustamisessa aluepolitiikalla oli aivan ratkaiseva rooli. Outokummun toimitusjohtaja Petri Bryk ja silloinen valtionvarainministeri Mauno Koivisto vastustivat loppuun saakka terästehtaan sijoittamista Tornioon. Aluepolitiikan edessä heidän oli kuitenkin taivuttava ja ratkaisija oli Kekkonen.

Maaseudun raju murros ja väestön suuri Ruotsiin muutto 1960-70 lukujen taitteessa käynnisti varsinaisten aluekehityslakien valmistelun; tuli lääninsuunnittelu, perustettiin Kehitysaluerahasto, tuli investointi- ja käynnistysavustukset aloittaville yrityksille ja tuli kuljetustuki. Yrityksiä perustettiin merkittävillä avustuksilla. Investointiavustus voi olla jopa 45 % ja käynnistysavustus 35 %. Kemijärvi on hyvä esimerkkitapaus. Paikkakunnalle perustettiin useita uusia teollisuusyrityksiä; tuli tv-virittimien, tekstiilien ja lääkkeiden valmistusta ym.

Kekkosen henkilökohtainen vaikutus alueiden kehittämiseen perustui presidentin valtaoikeuksiin. Hän nimitti tuolloin mm ministeriöiden osastopäälliköt. Jos presidentti sai tietää, että ” ylitarkastaja” oli sanonut jotain kielteistä Lapista tai Kainuusta, niin se voi muodostua virkauralla nousun esteeksi. Tämä aiheutti myöhemmin kekkosvastaisuutta, mikä purkautui myös aluepolitiikan vastustamisena 1980-luvulla.

Aluepolitiika-vastaisuus ei heti näkynyt, koska ministeriöiden avainpaikoilla jatkoivat Kekkosen nimittämät henkilöt, mutta vuosikymmenen loppua kohti aluepolitiikan alasajo sai vauhtia. ” Lappi ja Kainuu ovat saaneet tarpeeksi ja liikaakin, nyt on muiden alueiden vuoro”. Tämä ei ollut harvinainen virkamiehen kommentti 1980-luvun lopulla. Saman vuosikymmenen alkupuolella käynnistettiin vielä erilaisia alueellisen kehittämisen kokeiluja, kuten esim. pienyritystoiminnan kokeilu, erityisaluekunnat ja maakunnan kehittämisraha. Niille oli tyypillistä, että ne käynnistettiin ns. vanhan aluepolitiikan mukaisesti ensin vaikeimmilla työttömyysalueilla, mutta niistä tehtiin nopeasti koko maassa sovellettavia toimenpiteitä, ja kohta myös määrärahat ohjattiin pääsääntöisesti etelään.

Ns. ohjelmaperusteisen alueellisen kehittämisen vaihe käynnistyi 90-luvulla ennen EU–jäsenyyttä. Liikkeelle lähdettäessä ministeriöt opettivat aluekehittäjille ohjelmien valmistelua. Lopputulos oli, että joka maakuntaan laadittiin lähes samanlainen ohjelma, jolle luonteenomaista oli ” osaamisen kehittämisen vahvistaminen”. Ohjelmaperusteisen aluepolitiikan toinen piirre oli, että ministeriöt karsivat erityisesti tutkimusvaroja, ja mitä enemmän niitä karsittiin, sitä enemmän aiemmin normaaleilla budjettivaroilla aiemmin tehtyjä selvityksiä ja investointeja tehtiin nyt aluekehitysrahoilla.

Suurin muutos oli kuitenkin EU:n mukanaan tuoma massiivinen aluepolitiikan byrokratia. Ennen EU-jäsenyyttä Lapin työvoimahallinnolla oli tyllisyysperusteista investointirahaa n. 90 mmk, mutta päätösten valmistelubyrokratia oli vain kaksi henkilöä. Ei ollut ongelmia, ei valituksia, ei riidelty hallinto-oikeudessa. Nyt saman rahamäärän käyttöä valmistelee vähintään kymmenkertainen, kenties jo kaksikymmenkertainen byrokratia. Riita-asioita on vähän väliä hallinto-oikeudessa, ja päätökset venyy. Ei mikään ihme, jos kansa uskoo, että missä EU, siellä ongelma.

EU-jäsenyyteen liittyi myös ”huijaus”. Pohjoiset alueet Suomessa ja Ruotsissa hangoittelivat liittymistä vastaan. Syynä oli kaiken toiminnan keskittymisen pelko. EU vakuutti, että kansalliset aluekehitysrahat pitää säilyttää liittymistä edeltäneellä tasolla ja EU:n aluekehitysvarat tulevat niiden päälle ja lisäksi (EU:n additionaali-periaate). Siis aluepolitiikka tehostuu merkittävästi. Vaan kuinka kävikään. Kansalliset aluekehitysrahat pienenivät liittymisen jälkeen juuri sen verran kuin EU-rahaa tuli käyttöön. Lapin liitto kanteli EU-kommissiolle. Suomen valtio ( Lipposen I hallitus) vastasi, että ei pidä paikkaansa, varat on vain siirretty eri paikasta jaettavaksi, mutta kuitenkin aluekehityksen käyttöön. Kansalliset varat oli siirretty ( 2 mrd) TEKESille, joka suuntasi varat suurten keskusten teknologiahankkeisiin. TEKESin varoista n. 50 % suunnattiin pääkaupunkiseudulle ja loputkin muihin kasvukeskuksiin.

EU-jäsenyyden jälkeen ei mitään oleellista uutta ole tullut aluepolitiikkaan. Ohjelmia on pyritty vähentämään ja yksinkertaistamaan, mutta tulokset ovat heikkoja. Jotkut aluekehittäjät ( joka on oma ammattikunta ) puhuvat edelleen ”ohjelmahelvetistä”, joka on loputonta uusien ohjelmien laatimista ja niiden päivitystä. Viime vuosina on suurella metelillä käynnistetty ns. alueellistamisohjelmia, joiden tavoitteena on ollut valtion virastojen ja työpaikkojen siirtäminen pois ruuhkautuvalta pääkaupunkiseudulta. Seurantaselvitykset osoittavat, että käytännössä suurin osa valtion työpaikoista onkin syntynyt tai peräti siirretty näiden ohjelmien aikana pääkaupunkiseudulle.

Politiikan retoriikkaan kuuluu kuitenkin edelleen koko ”maan tasapuolinen kehittäminen” ja jopa asuttuna pitäminen. Hallitusohjelmaan se kirjataan takuuvarmasti. Sanamuodot hieman vaihtelevat. Todellista sisältöä tuolla fraasilla ei ole ollut enää aikoihin. Niinpä Aalto-yliopiston professorit esittävätkin nyt Suomen siirtymistä takaisin Keskiaikaan eli asutuksen siirtämistä kapealle rannikkovyöhykkeelle Etelä-Suomeen. Nyt on vihdoinkin aika nostaa aluepolitiikka keskustelun kohteeksi, valtiollisiin vaaleihin on aikaa enää runsas puoli vuotta.

Jaakko Ylitalo

Published by under Aluepolitiikasta

Ei kommentteja

Vastaa