Lohipolitiikka ajelehtii ajopuuna

Suomen lohipolitiikalla on kolme pysyvää puutetta; pitkäjänteisyyden puute, tavoitteellisuuden puute ja kokonaisnäkemyksen puute. Nämä ovat ilmeisesti yleisemminkin Suomen kalatalouspolitiikan heikkoudet, mutta lohipolitiikassa nämä näkyvät kirkkaimmin.

Sotien jälkeisessä voimalaitosrakentamisessa vaelluskalakysymyksiin kiinnitettiin vain sen verran huomiota, että lakipykälät täyttyivät. Vaelluskalakantojen säilyminen sinänsä ei ollut tärkeää, ja 1960-luvulla nylon-tekniikka siirsi lohenkalastuksen totaalisesti merialueille. Niinpä vuosikymmenen lopulla jokialueilla pidettiin jo selvänä, että luonnonlohikannat on lopullisesti menetetty.

Vasta 1970-luvulla poliittiset päättäjät havahtuivat tilanteeseen. Jokien poikastuotanto oli romahtanut olemattomaksi. Tilannetta lähdettiin korjaamaan mittavilla poikasistutuksilla. Tornionjoen vesistöä varten rakennettiin Leustojärven laitos (30 mmk) ja Paltamoon Oulujoen vesistöä varten vielä isompi laitos ( 50 mmk). Usko istutuslohipolitiikkaan oli vahva, ja 1980-luvun loppuvuosina istutuksilla saatiinkin lohen merisaaliit ennätyksellisen suuriksi. Suomi ja Ruotsi kilpailivat Itämerellä kalastuslaivastojensa suuruudesta. Samalla ylimitoitetun meripyynnin johdosta luonnonkannat ajautuivat sukupuuton partaalle. Itämeren lohisaalista oli 1990-luvun puolivälissä enää alle 10 % luonnonlohta.

Politiikkaa vailla jatkuvuutta tai pitkäjänteisyyttä

Ilman kansainvälisiä sopimuksia, joilla Suomi oli sitoutunut luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen, Suomen luonnonlohikannat olisi kalastettu sukupuuttoon jo 90-luvulla. Suomen oli pakko ryhtyä pelastamaan luonnonkantoja. Maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä asettikin työryhmän, joka esitti tuntuvia kevätpyynnin rajoituksia työryhmän puheenjohtajan, kala- ja riistaosaston ( KRO ) osastopäällikön, eriävistä ajatuksista huolimatta. Näillä vuoden 1996 pyynnin rajoituksilla pelastettiin Suomen viimeiset luonnonlohikannat.

Ei mennyt kuitenkaan kuin kaksi hyvää lohennousukesää, ja KRO esitti käytännössä lähes kokonaan kevätrauhoituksista luopumista. Pääsiäisviikolla 1998 käytiin kova vääntö, jonka pääministeri ratkaisi luonnonlohen hyväksi järjestämällä poikkeuksellisesti erillisen valtioneuvoston istunnon lohiasetuksen käsittelyä varten. Tällä kertaa kevätrauhoitus sai vielä jatkua, mutta paineet rauhoitusten poistamiseksi yltyivät vuosi vuodelta. Lohiasetustaistelusta tuli jokakeväinen tapahtuma, joka muistutti ajoittain ” otakiinnimistäsaat”- painia. Huippu oli se, kun ministeri Tammilehto 2002 muutti saman päivän aikana tiedotusvälineiden mukaan kahdesti lohiasetuksen sisältöä. Ministeri Korkeaojan kohdalla paineet kevätrauhoitusten poistamiseksi ylittivät sietorajan 2004, ja niinpä ministeri käynnisti asiantuntijoiden vastalauseista huolimatta kevätrauhoitusten purkamisen.

Suomen lohipolitiikkaan ovat ratkaisevasti vaikuttaneet aivan epäolennaiset seikat, kuten missä pääministeri on viettänyt varhaislapsuutensa tai mistäpäin ministeri on saanut viimeiset viisikymmentä tärkeää ääntä eduskuntavaaleissa.

Lohipolitiikka virran vietävänä vailla tavoitteita

Ministeriön kala- ja riistaosaston lohipolitiikan tärkein asia 1980-luvulla oli Suomen kalastuslaivaston kasvattaminen ja mahdollisimman suuret merikalastuksen saaliit kustannuksista piittaamatta. Luonnonlohikantojen tila ei huolestuttanut ministeriön virkamiehiä. Myöhemmin 90-luvulla huomattiin, ettei istutuslohipolitiikassa ole mitään järkeä. Istutusten arvo oli kaksi kertaa suurempi kuin istutuksista saadun saaliin arvo.

Uuden ajattelun käynnistämiseen tarvittiin kuitenkin ulkopuolinen auktoriteetti, Itämeren kalastuskomissio, joka käynnisti vuosikymmenen puolivälissä Itämeren luonnonlohikantojen pelastusohjelman.

Komissio velvoitti asettamaan jokikohtaiseksi tavoitteeksi 50 % luonnonmukaisesta poikastuotannosta. Tornionjoen vesistössä tavoitteen saavuttamiseksi riitti ministeriön mukaan 250.000 poikasta/v. Arviointiaikana oli vielä vallalla käsitys, että luonnonkannat on menetetty ainakin Simojoessa ja Tornionjoessakin niiden palauttamiseen on vain teoreettinen mahdollisuus. Myöhempi kehitys ja tutkimus ovat osoittaneet sen, että ministeriön hyväksymä arvio Tornionjoen poikastuotannosta oli ”hiasta ravisteltu”. Suomelta puuttui ilmeisesti sekä tahto että kyky asettaa lohipolitiikalle muita kuin merellisiä saalistavoitteita.

Kokonaisnäkemys on edelleen hukassa

Jokainen vähänkin kalojen lisääntymisestä tietävä ymmärtää, että mitä enemmän lisääntymisalueille pääsee emokaloja, sitä enemmän syntyy poikasia ja sitä enemmän on myös meressä kalaa, mitä voidaan pyytää. Tämä yksinkertainen kokonaisnäkemys ei ole kelvannut toistaiseksi Suomen lohipolitiikan suunnittelun lähtökohdaksi.

Kalastus on ollut heittopussina Suomen hallinnossa. Kala- ja riistaosasto on maa- ja metsätalousministeriössä, mutta kalaministereinä ovat toimineet milloin opetusministerit, milloin liikenneministerit, hyvin usein kuitenkin pelkästään merialueen ja elintarviketeollisuuden lyhyen tähtäyksen intressejä ymmärtävät henkilöt. Kokonaistaloudelliset perustelut ja luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen eivät ole saaneet päätöksenteossa riittävää huomiota. Ehkäpä juuri tästä syystä Suomella ei ole vieläkään mitään pitkäjänteistä, parhaaseen mahdolliseen tutkittuun tietoon perustuvaa kansallista lohipolitiikkaa ja seuraukset ovat olleet sen mukaiset.

Nyt lohella menee jälleen huonosti. Lapissa on nostettu uudelleen esille kysymys, onko kalatalouspolitiikan oikea paikka maa- ja metsätalousministeriössä vai löytyisikö kokonaisnäkemys lohiluonnonvaran hoidosta ja käytöstä paremmin jostakin toisesta ministeriöstä. Tähänastinen lohipolitiikan historia antaa aihetta pohtia tätäkin näkökulmaa vakavasti.

Jaakko Ylitalo, FM

Published by under Lohipolitiikka

Ei kommentteja

Vastaa